Blogi: Pasi Mäenpää
Suomen kylien korttelijaosto järjesti helsinkiläisille lähiruokaretken Lähiruokapäivänä 9. syyskuuta.
Tulisitte edes käymään, toivottavat maatalousyrittäjät kaupunkilaisille Tuuli Orasmaan tuoreessa kirjassa Maaseudun Tulevaisuus. Ja mehän menimme.
Ajelimme bussilla aamusta iltaan kolmella erilaisella maatilalla Itä-Uudenmaan suunnalla. Välissä käytiin Elimäellä asti maistelemassa paikallisia Lähiruokamessuja. Mukaan pääsi vitosella, sillä Maaseutuverkosto maksoi enimmät viulut, kiitos!
Ympäristöpolitiikan asiantuntija Orasmaa haluaa parempaa keskusteluyhteyttä maaseudun ja kaupunkien välille, ja samaa haimme mekin. Stadia ja landea on aina pantu vastakkain politiikassa ja pitkään kulttuurissakin. Siihen vielä päälle vihreä siirtymä ja somekähinät ja soppa sakenee entisestään.
Silti joka päivä pitää kaupunkilaisenkin syödä. Niiden maalaisten tuottamaa ruokaa.
Kaupungissakin on pelto
Porukka bussiin ja ensimmäiseen kohteeseen – Helsingin Malmille. Green City Farm on Perho Liiketalousopiston ”kestävän kehityksen oppimispelto”. Loppukesäiselle puutarhamaiselle pellolle meitä opastaa viljelytoiminnan asiantuntija Heidi Hovi-Sippola kumppaneineen. Maistamme monenlaisia yrttejä, opimme niiden viljelystä ja käytöstä ja ihastelemme syötävänkauniita kukkia. Vihanneksista jännintä nähdä taisi olla ruusukaali, joka kasvattaa pienet ruusunsa rotevien kasvustojen kätköissä.
On arvokasta, että ruokaa laittaville ammattilaisille opetetaan lähietäisyydeltä, miten raaka-aineita kasvatetaan. Vielä tärkeämpää on oppia tekemään sitä maan kasvukunnosta huolehtien eli regeneratiivisesti viljellen. Näyttää se olevan tärkeää yrityksillekin, sillä niin paljon tilalla on asiakkaita ravintoloista jalostajiin.
Leppoisan lehmän maitoa
Retki jatkuu. Nyt päästään niin syvälle Lapinjärven maaseudulle, että eräänkin mielestä jo matka sinne oli elämys. Perillä odottavat monipuolinen maitotila Kickans Ladugård ja sen isäntä, kuten Crista Hällfors itseään nimittää. Suojatöppöset jalkaan ja navettaan. Haju on väkevä mutta erilainen kuin lapsuudessani, ja niin on navettakin. Isot ovet kuin paloasemalla ja auki joka suuntaan.
Lehmot näyttävät puuhaavan kukin omiaan: yhdet pötköttävät, toiset syövät ja kolmannet ihmettelevät meitä. Ulos pääsevät, kun mieli tekee, useimmiten kuulemma öisin. Ihmetystä herättää, että naudan mukavuuslämpötilaksi kerrotaan +4 astetta. Omassa karsinassaan söpöstelevät vasikat ovat menettäneet emonsa mutta saaneet tilalle lastentarhaporukan.
Lypsyrobotin luota ei meinata päästä pois, kun kysymyksiä riittää. Eläimen ja koneen yhteispeli näyttää symbioottiselta, kuin olisivat parhaat kaverit. Itselleni jää ristiriitainen olo. Yhtäältä lehmien arkinen elo muistuttaa mukavaa hengailua ja tuntuu sillä tavalla, hm, jotenkin inhimilliseltä. Toisaalta ne ovat kuin elollisia bioreaktoreita, kytkeytyneinä maitoteollisuuden prosessiin. On helppo uskoa, että jonain päivänä lehmä voidaan korvata koneella. Mutta halutaanko sitä?
Lounasta joka lähimakuun
Elimäen messuilla täytämme vatsamme sen osan, johon Kickanin runsaista läksiäistarjoiluista jäi vielä tilaa. Vuosittaisen tapahtuman järjestää Lähiruuan Ystävät ry.
Meneillään on kalamestarin työnäytös ja vinkit kalojen käsittelystä kokkaamiseen. Leipää, suklaata, leivonnaisia, vohveleita, mehua, hilloja, vaikka mitä. Kukin etsii lounaansa mistä kojusta mieli tekee, ja kassit täyttyvät ostoksista. Joku löytää elämänsä juuston. Tutustun liettualaiseen täytettyyn lettuun, lähiruokaa kai sekin, ainakin hyvää.
Luomua kreivin aikaan
Palaamme kaupunkia kohti ja Malmgårdin kartanolle Loviisaan. Puodin edessä odottaa iloinen kreivi Henrik Creutz, maanviljelijä ja kartanonherra 13. polvessa 1600-luvun alusta alkaen. Maalta löytyy monenlaista.
Saamme kierroksen komeassa, renessanssityylisessä kartanolinnassa 1880-luvulta. Kuulemma tähän päättyi tienoon herrojen kilpailu siitä, kellä on isoin mökki. Upeita saleja, kirjasto, flyygeli, aikansa miesluola eli biljardihuone seiniltä kurkottavine trofeineen. Omat tilat herroille ja rouville seurustella illallisen päälle, kattokruunuja Muranon lasista. Tauluissa katsovat esi-isät ja vähän -äiditkin.
Mutta perintö ei paina eikä aateluus velvoita pysymään paikallaan. Tila siirtyi luomuviljelyyn meikäläisittäin ensimmäisten joukossa vuonna 1995 ja kreivi itse kiertää REKO-renkaissa viemässä tuotteitaan suoraan asiakkaiden kasseihin. Vanhaa, jopa ikivanhaa edustavat muinaisvehnät, joista esimerkiksi speltistä syntyy myös oman panimon olutta. Sinne meidät lopuksi viedäänkin jatkamaan juttua mallasjuomia maistellen. Onhan koko maanviljely saatettu keksiä oluenpanoa ja pitoja varten.
Kotimatkalle tulee kiire, sillä puhumista riittäisi vielä puodin puolellakin ostosten lomassa. Kohottuneen hilpeässä tunnelmassa palaamme kaupunkiin. Oppia on saatu ja maaseutua tehty tutummaksi. Halutaanko lähiruokaretkestä perinne, kuulutan, ja bussi vastaa: kyllä, kiitos!