Suomessa valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhde on aina ollut läheinen. Ne on mielletty pikemminkin toistensa kumppaneina kuin yhteiskunnallisina vastinpareina. Yhteistyö on tuonut myös kustannustehokkuutta.
Kansalaistoiminnalla tehtiin Suomi. Suomalaiset opettelivat 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa yhdistyksissä kansalaistaitoja, niin arkisia kuin yhteiskunnallisiakin. Alusta alkaen oli selvää, että naiset olivat vahvasti mukana näissä riennoissa. Luokkarajoja ylitettiin.
Maailmanpolitiikan ristipaineessa aatesuunnat alkoivat kumminkin ajautua erilleen. Vuoden 1918 kansalaissodan osapuolia pohjustettiin aatesuuntien vetäytyessä omille seurantaloilleen. Urheiluliikkeessä kahtiajako jatkui vuosikymmeniä.
Suomen valtio syntyi kivuliaasti, mutta tavoitteet olivat kunnianhimoisia. Etenkin maaseudun palveluissa sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa oli usein mahdotonta toteuttaa valtion omin voimin. Lastenhuolto ja kansanterveys olivat erityisen heikossa jamassa.
Kansanterveystyö oli sotiin mennessä kehittynyt lähinnä yksittäisten järjestöjen varassa. Erityistapaus oli valtion ja 19 järjestön yhteinen organisaatio Suomen Huolto, joka perusti terveystaloja ja pyrki edistämään kansanterveyttä 1940-luvun poikkeusoloissa.
Vuonna 1938 syntyi myös Raha-automaattiyhdistys järjestöjen ja valtion yhteisvoimin. Arvo Ylppö toi jo 1920-luvulla Saksasta idean kansanterveyden edistämisestä peliautomaattituloilla. Tuotoilla palkattiin muun muassa terveyssisaria.
Palosuojelussakin valtio turvautui yhdistyksiin, kun vakituisia palokuntia pystyttiin perustamaan vain kaupunkeihin. Syntyi vuoden 1933 palolaki, joka loi vakaan pohjan vapaapalokunnille, kun kunnat velvoitettiin tukemaan maaseudun vapaaehtoisia sammuttajia kalustohankinnoilla ja paloasemia rakennuttamalla.
Sotien jälkeinen raskas jälleenrakennus vaati vastapainoa ja sitähän syntyi iltamaperinteen veteraaneilta. Sota-ajan tanssikielto peruttiin ja 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa Suomessa oli ennätysmäärä yhdistysten ja seurojen tanssilavoja ja seurantaloja.
Etenkin maaseudun palveluissa sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa oli usein mahdotonta toteuttaa valtion omin voimin.
-Tauno Linkoranta
1960-luvulla alkoi määrätietoinen hyvinvointivaltion rakentaminen. Samaan aikaan Suomi kävi läpi huikean rakennemuutoksen, jossa yhdistyksille syntyi uusia haasteita muun muassa päihde- ja mielenterveyspuolelta, samoin tyhjenevältä maaseudulta. Ympäristöliikekin syntyi.
Yhä useampia tehtäviä siirtyi kunnille. Järjestöjen sosiaali- ja terveyspalvelut alettiin ymmärtää julkisen sektorin palveluiden täydentäjinä. Ne olivat osa hyvinvointivaltion palvelutarjotinta. Yhdistykset ja järjestöt työllistäjinä havaittiin.
Hyvinvointivaltioajattelusta siirryttiin 1990-luvulla markkinaehtoisuuteen. Järjestöjen palvelutuotanto asetettiin samalle viivalle kuin julkisen ja yksityisen sektorin toiminta.
Uudet julkisjohtamisen tavat, EU:n korostama kilpailuneutraliteetti ja julkisen rahoituksen läpinäkyvyys ovat nyt julkisen toiminnan keskeisiä periaatteita. Vaikuttavuus- ja arviointiajattelu ovat keskiössä. Pelikenttää ei ainakaan selventänyt hyvinvointialueiden perustaminen.
– Järjestöjen on odotettu toimivan eräänlaisina kansallisen hyvinvointipolitiikan alihankkijoina, järjestötutkija Petri Ruuskanen on tiivistänyt.
Järjestöt ja yhdistykset ovat kokeneet, että valtio, hyvinvointialueet, ja osin kunnatkin ovat alkaneet entistä tiukemmin ohjata kansalaisjärjestöjä ja sitä, mihin ja miten ne toimintaansa suuntaavat. Onko järjestö enemmän vastuussa rahoittajalle kuin jäsenistölleen?
EU:n kautta kansalaistoimijoille on toisaalta saatu uudenlaisia rahoitusvälineitä. Oman kokemukseni mukaan ainakin maaseudun kehittämisrahat ovat vahvistaneet paikallisten kansalaistoimijoiden itsenäisyyttä ja toimijuutta.
Valtio on erilaisilla rahoitusmuodoilla tukenut kansalaisjärjestöjen toimintaa. Monet toiminnot tai toimintatavat ovat puolestaan syntyneet yhdistyksissä ja järjestöissä ja siirtyneet sieltä julkisen sektorin hoidettaviksi tai työ- ja toimintamenetelmiksi.
Tämän vastavuoroisuuden idean tulisi olla periaatteena myös jatkossa. Niin sanottuihin ilkeisiin ongelmiin tarvitaan kansalaisyhteiskunnan ja julkisen sektorin yhdessä kehittämiä ratkaisuja. Säästötalkoissa asioita voitaisiin ehkä tehdä toisin lakkautusten sijaan. Nyt ajankohtaista varautumiskeskusteluakaan ei tule käydä vain viranomaisten ja julkisen sektorin kesken.
Tauno Linkoranta
Varsinais-Suomen Kylät ry:n kyläasiamies
Varsinais-Suomen MYR-järjestöjaoston puheenjohtaja